Maailmantalous odottaa korjaajaa

Perjantai 26.3.2010 klo 18:52 - Jussi Saramo

Uusimmassa Ydin-lehdessä julkaistu kolumnini

Miljoonat ihmiset ovat kärsineet tälläkin vuosituhannella poliittisista, taloudellisista, ekologisista ja sotilaallisista kriiseistä. Vaikka kriisit ovat erilaisia, on niillä yleensä suora kytkös epätasapainossa olevaan maailmantalouteen sekä kilpailuun luonnonvaroista.

Markkinaspekulaatio on aiheuttanut vakavia ruokakriisejä. Maailmassa olisi ruokaa enemmän kuin tarpeeksi kaikille, jos sitä vain haluttaisiin jakaa tasaisemmin. Näennäisen vapailla maailmanmarkkinoilla ruokakaan ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti.

Suuret pelurit kuten EU ja Yhdysvallat tukevat omaa tuotantoaan ja ylijäämien dumppaamista kehitysmaihin, jolloin näiden oma tuotanto ei pääse kehittymään. Kehitysmaat on alistettu raaka-ainevarastoiksi tai verovapaiksi hikipajoiksi. Myös nopeasti kehittyvät maat kuten Brasilia ja Kiina operoivat yhä aggressiivisemmin maailmanmarkkinoilla.

Suurten valtiollisten pelureiden lisäksi tuotantoa hallitsevat erilaiset ylikansalliset yritysjätit kuten Monsanto tai Chiquita, joille ainoa merkitsevä arvo on tehdä mahdollisimman suurta taloudellista voittoa. Näillä yrityksillä on usein moninkertaisesti enemmän taloudellisia ja työntekijäresursseja kuin valtioilla joissa ne toimivat.

Kaiken lisäksi yritykset ovat tilanteessa, jossa ne pystyvät kilpailuttamaan valtioita, kuka myy ympäristönsä ja työntekijänsä halvimmalla saadakseen investointeja. Maailmanlaajuinen talouspeli on yhä enemmän kilpailua kohti pohjaa pääoman ehdoilla.

Finanssikriisi levisi nopeasti kaikkialle, jopa Suomeen, jolla ei pitänyt olla mitään hätää valtionvarainministeri Kataisen mukaan. Kriisi toi päivänvaloon sen, ettei kukaan maailmassa säätele tai edes valvo rahan liikettä ja omistuksia. Veroparatiisitalouden kiemuroihin oli vähintään epäsuorasti vedetty mukaan koko maailman talousjärjestelmä. Arvostetutkin pankit olivat sijoittaneet rahojaan (joita heillä ei oikeasti edes ollut) hämäriin arvopapereihin, joiden todellinen arvo ei ollut kenenkään mitattavissa.

Suomen kansantuote romahti vuonna 2009 enemmän kuin koskaan kansalaissodan jälkeen. Kun Suomi yrittää jälleen nousta lamasta vientiä lisäämällä, yrittävät sitä samaan aikaan kaikki muutkin.

Euroopan unionia kutsutaan rauhan projektiksi. Etenkin kaupan rajoja poistamalla oli tarkoitus luoda Euroopan maiden välille riippuvuussuhde, jottei valtioiden kannattaisi enää alkaa sotia. Sotaa ei ole jäsenmaiden kesken ollut, joten projektia voi ehkä pitää onnistuneena. Jossain vaiheessa se oli jopa sosiaalinen ja keskinäisen solidaarisuudenkin projekti. Toisaalta EU ajoi suhteessa muuhun maailmaan, etenkin kehitysmaihin, hyvin itsekästä politiikkaa.

Euroopan sisäinenkin solidaarisuus on nyt hylätty. Lähes kaikki maat, Suomi pois lukien, ovat suojanneet omia työpaikkojaan erilaisilla tukijärjestelmillä. Samaan aikaan on kuitenkin vaadittu kehitysmailta talouden vapauttamisen jatkamista. Jos oikeasti haluttaisiin kehitysmaiden nostavan hyvinvointiaan, annettaisiin niille mahdollisuus, ja jopa tuettaisiin niiden pyrkimyksiä oman taloutensa suojaamiseksi.

Kun kaikki maat, jotka siihen pystyvät, tukevat samanaikaisesti vientiteollisuuttaan, tulee markkinoille ylitarjontaa. Kiinan kaltainen totalitaristinen maa, jotka vielä pystyy pitämään valuuttaansa keinotekoisesti alhaalla, menestyy pelissä paremmin kuin vaikkapa Suomi. Silti Kiinankin asema on uhattu. Tilanne jossa Kiina antaa lainaa Yhdysvalloille tai Britannialle jotta nämä pystyvät ostamaan halpoja kiinalaistuotteita ei voi kestää ikuisesti. Lainalle perustuva kasvu tulee väkisinkin tiensä päähän jossain vaiheessa.

Viime vuosien talouskasvu perustui pitkälti kestämättömään velkaantumiseen. Tilanne korjattiin elvyttämällä ja siirtämällä yksityistä velkaa julkiselle puolelle. G20-maiden lupaukset talouden sääntelyn lisäämisestä näyttävät jäävän toteuttamatta. Näyttää siltä, että syntymässä on uusi velkaan perustuva talouskupla, jonka puhjetessa valtioilla ei enää olekaan pelimerkkejä kuten nyt.

Maailmantalous ja sen mukana poliittinen vaikutusvalta menee ennemmin tai myöhemmin uusjakoon. Mikäli maailman johtajat eivät sitä ennen ota tilannetta demokraattiseen hallintaan, ovat seuraukset arvaamattomat. 30-luvun laman jälkiseurauksista on toivottavasti otettu opiksi, ja epätasapaino korjataan rauhanomaisesti.